Minkä värinen on parantumattomasti syöpäsairaan rusetti? Ei kai vaan musta? Myymällä rusetteja omantunnon vaivaamien ihmisten takinliepeisiin, kerätään varoja taudin pysäyttävien hoitojen kehittämiseen, saattohoitoon ja omaisten tukemiseen. Kerrotaan kadunmiehille, mitä tarkoittaa palliatiivinen, mitä on jäljellä kun ei enää paljon ole jäljellä?

Onko samanlaista sairastaa paikallista rintasyöpää, jonka paranemisennuste on noin 90%, kuin olla palliatiivisessa hoidossa, jonka vastaava prosentti on 0? Mitä pelkäämme, mitä toivomme?

En halua vähätellä ketään tämän perkeleen kynsissä rimpuilevaa, mutta täytyy rehellisesti todeta, että kun pinkki alkaa puskea pullapussista ja vessapaperirullasta, alkaa vähän ärsyttämään. Hienoa tietenkin, että rintasyövän tutkimiseen ja hoitamiseen kerätään varoja, olen itsekin pelastunut elämälle korkeatasoisen rintasyöpähoidon ansioista. Tiedän, miltä tuntuu menettää rinta, pelätä mitä löytyy kainalosta poistetuista imusolmukkeista ja toivoa, ettei itse vaan kuuluisi siihen kymmeneen prosenttiin. Tiedän myös, miltä tuntuu toivo ja luottamus paranemiseen, miten jaksaa hoidot ja naiseuteen kajoamisen, kun voi tarttua siihen 90%:iin kuin vankkaan oksaan.

Nyt kun käsi haroo tyhjää eikä ulottuvissa ole risun risua, pitää vaan jaksaa seistä omillaan mahdollisimman pitkään. Auttaisiko, jos seisoisimme yhdessä lähekkäin toinen toiseemme nojaten, kannattelisimme kaatuvaa. Auttaisiko lempeä musiikki, kaunis kuva tai voimaannuttava tarina työntämaan jalat syvemmälle hiekkaan. Jaksaisinko pidempään, jos ojennat tuolin levätäkseni hetken. Vaikka pinkki tai minkään muunkaan värinen lattiamoppi ei meitä paranna, kertoo se kuitenkin välittämisestä. En ole yksin, en ole unohdettu. Elämää on loppuun asti.

En ole juurikaan nukkunut vaikka sairaalasänky sinänsä on ihan mukava. Sinä et onneksi herännyt, vaikka koneet  piippasivat vähän väliä ja yökkö toi narisevin kengin uuden lääkepullon. Olet kai jo niin tottunut näihin ääniin. Tyhjensin sorsan pari kertaa ja pakko oli itsekin hiippailla vessaan ja juomaan. Naapurihuoneessa itkettiin, jossain yläpuolellamme pörisi mediheli. Aamulla käyn sairaalan suihkussa ja syön banaanin. Suukotan poskellesi heipat ja lähden töihin. Opetan eskareille yhdyssanoja ja S-kirjainta. Käteni piirtää kirjaimia taululle samalla kun mietin, saitkohan jotain syödyksi aamupalaksi, ja mitä voisin tuoda sinulle taas huomenna kun tulen. Maistuisikohan helposti nieltävä nuudeli? Toivottavasti isä muisti tuoda sinulle puhtaita t-paitoja. Tekisi mieli sanoa s niin kuin syöpä. Mutta en sano. S niin kuin sammakko. Lapset nauravat piirtämälleni otukselle. Nauran mukana.  

Tuntuu pahalta jättää sinut yksin uuden vuoden aattona, mutta kantasoluhoidossa ei vanhemmat saa olla öisin paikalla. Vuosi 2012 on tullut päätökseensä ja on uuden alun aika. Jossain päin Saksan maata mieshenkilö valmistautuu luovuttamaan kantasolujaan, jotta sinä saisit uuden elämän. Vähintään viisi ensimmäistä viikkoa vuodesta 2013 tulee kulumaan eristyksissä infektiovapaassa sairaalahuoneessa. Desifioimme läppärin, kännykän ja kaiken muunkin, mitä huoneeseen tuomme. Jään sairaslomalle diagnoosilla lievä masennus. Olemme isän kanssa vuoropäivin seuranasi. Kulutamme lukemattoman määrän kumihanskoja ja hengityssuojaimia. Sinä sen sijaan kulutat pillerinpäällysteet loppuun koko Tyksistä. Joudun hakemaan niitä iltamyöhällä bussilla päivystävästä apteekista, että saat lääkkeesi nieltyä. Oma solutuotantosi ajetaan alas, vointi on sen mukainen. Siirron jälkeen alkaa jännittävä odotus. Kaiken mahdollisen pahan olon ja kipuilun jälkeen solut alkavat hiljalleen herätä eloon. Toivo ja ilo kasvaa veriarvojen mukana. Sinä voitit, kulta!

Kuolema ja suru kulkee kimpassa. Eikä kukaan halua olla surullinen. Vai haluaako? Suru on inhottava tunne, se lamaannuttaa, itkeminen turvottaa naaman ja tukkii sieraimet. Mikään ei tunnu enää hyvältä. Tunteista tiedän sen verran, että ne voivat muuttua, pienetä, loppua kokonaan ja niiden kanssa oppii elämään. Ensin pitää vaan hyväksyä ne. Surua vältellään, pelätään jopa hävetään. Meillä ei oikein ole tapana itkeä suureen ääneen naapurin Missen autonalle jäämistä. Leffassa kyynelehtiminen vasta noloa onkin. Myönnän sen olevan vaikeaa itsellenikin. Eikö voi vain sanoa, että nyt laahaa viimeinenkin siipi maata ja antaa itkun tulla viimeiseen pisaraan asti. Mutta kun siitä tulee muille paha mieli ja suru puseroon ja itselle pelko, ettei kohtaus menekään ohi. Menee se. Itku pitäisi nähdä puhdistavana asiana. Se liuottaa karstat ja kuonan sisältäsi ja antaa tilaa lohdulle ja toivolle.

Miksi surraan, kun joku kuolee? Kysehän on eroonjoutumisen murheesta, ikävästä. Joku lähtee pois ikuisiksi ajoiksi. Jollet usko jälleentapaamisen mahdollisuuteen, on homma kutakuinkin siinä, vai? Jos taas uskot tapaavasi rakkaasi paratiisissa tai jossain muualla, niin eihän se sitten niin kamalaa ole, vai? Enpä tiedä, mutta minä uskon siihen, että kuolleena on hyvä olla. Enää ei kroppa kolota ja greippi ilmesty suolenmutkaan. Ei paina laskut eikä kauppakassi. Mutta mitä muuta sitten ... kuka tietää...

Sitä surraan, kun joku kuolee. Miksi ei iloita siitä, että hän oli. Juuri tuo ihminen on saanut syntyä ja elää oman elämänsä pituisen elämän ja kokea monenlaisia erilaisia asioita. Hänen elämänsä on ollut merkityksellinen pituudesta tai mistään muustakaan huolimatta. Hän on jättänyt jälkensä kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin, ja heidän kauttansa vielä moniin muihinkin. Hän on ehkä saanut jälkeläisiä ja hänen perintönsä jatkuu yli monien sukupolvien. Elämä on on hieno juttu, harmi että se päättyy kyyneliin. Itse olen onnellinen elämästäni ja kaikesta mitä olen saanut kokea. Välillä olen ollut sille ihan helvetin vihainen ja katkera. Mutta nyt kun katselen lasteni ylioppilaskuvia hyllyn päällä, kaikki tuntuu menneen ihan oikein.

Olen kirjoittanut tämän nyt yhtäsoittoa ajatuksenvirtana ja painan hetimiten tallenna-nappia ennen kuin alan katua...

Ps. Ei, en tee täällä kuolemaa, kunhan vaan ravistelin vähän sateenvarjoa.

Pakotan itseni ylös. Patjaan jää painauma, minun näköiseni. Kylmä suihkuvesi pistelee sytostaattien myrkyttämää käsivarttani. Pesen nopeasti hampaat ja föönaan hiukset. Teen mikrossa kaurapuuroa ja syön lautasen lähes tyhjäksi, vaikka suu tuntuukin hiekkapaperilta. Suhmurasilmillä luen jo kolmannen lehtiotsikon väärin. Luovutan. Maailma pyörii entiseen tapaan, ei minun kaikkea tarvitse tietää.

Vatsaan on tällä välin ilmestynyt kokonainen greippi. Se pingottaa suolenseinämät ja venyttää kiinnikkeet viulunjousiksi. Kävelen pitkin eteisen käytävää, mutta greippi ei hievahdakaan. Otan kipulääkkeen ja menen aavistuksen vapisten takaisin sänkyyn. Sydämen kestää rauhoittua muutaman minuutin. Selällään maatessa paine hiljalleen helpottaa ja vaivun taas uneen. Huone on täynnä alastomia, likaisia lapsia. Ne ottavat heiveröisesti vauhtia ovelta ja heittäytyivät suinpäin ulos vastakkaisesta ikkunasta. En saa niitä lopettamaan. Murjottujen lasten ruumiskasa ikkunan alla vaan kasvaa. Herään omaan nyyhkytykseeni. Puhtaat hiukseni ovat hiestä märät.

Vieressäni on ristikkolehti, jota en jaksa täyttää. Kirja, jota en jaksa lukea. Puhelinta sentään jaksan vähän selailla. Ihmiset huokailevat lomien loppumista ja kylmeneviä ilmoja. Haluaisin niin olla samaa mieltä. Valittaa aikaisista aamuherätyksistä ja neljänruuhkista. Hankalista asiakkaista ja kuntosalin hinnoista. Pieneksi jääneistä farkuista ja homehtuneista nektariineista. Mutta minä valitan tästä arpaonnesta, joka on suosinut meitä peräti kolme kertaa, ja jonka päävoittona on syöpä. Tadaa! Eikä siinä vielä kaikki, saat päälliskauppaa piiitkän loman ja luvan olla tekemättä yhtään mitään. Mutta minä valitan! Valitan, että olen jumissa tässä kirotussa syövässä.

Seitsämäntenä päivänä astun ulos. Ajan autoa. Valitsen tuoremehun tutulta hyllypaikalta. Hymyilen kassaneidille. Kukaan ei huomaa, ei tiedä. Käteni vapisee vähän tunnuslukua näpytellessä. Hengästyn portaissa. Teen ruokaa. Ripustan lakanat kuivumaan. Nyt minulla kaksi viikkoa aikaa. Sitten kaikki alkaa taas alusta.

Ensimmäinen puolikilsaa menee ihan mukavasti. Lissu saa otettua muutaman upean selfien ja Eikasta komean poseerauksen pienellä kallionkielekkeellä. Sitten Lissun kantapäitä alkaa kirvellä ja selkää pitkin valua hikinoro kohti hiertäviä stringejä. Odota Eikka, onko ihan pakko harppoa ku hirvi! Lissu levittää istuinalustat seuraavaan polunmutkaan Eikan vastusteluista huolimatta. Missään nimessä näillä jaloilla ei kavuta yhtään kauemmas, käännymme takaisin kun briejuusto-päärynä-pähkinäsalaatit on syöty. Muutama iloinen yhteiskuva ja vaivalloinen paluu hotellille. Illalla Eikan rasvatessa vaimonsa kipeitä jalkoja, Lissu selaa ottamiaan kuvia ja laittaa pari facebookkiin pitkän selostuksen ja sydänhymiöitten kera. Kaikki, joissa näkyy Lissun paljaat käsivarret tai Eikan yrmeä ilme deletoidaan samantien. Kyllä näitä nyt kelpaa näyttää Pikelle ja Handelle!

Lissu pesee vielä hampaat ja levittää hyväntuoksuista yövoidetta kasvoilleen. Ja riisuutuu ilkosilleen. Sillä välin parivuoteessa Eikka on avannut taulutelevision. Ja oluttölkin. Lissu sujahtaa miehen viereen ja rapsuttelee tätä niskasta ja rintakarvoista. Eikka selostaa futismatsin kuvioita ja pomppaa aina välillä istumaan. Olutta läikkyy valkealle lakanalle. Toisen puoliajan lopulla Lissu väsyy tuloksettomaan kiehnäämiseen ja ottaa nukahtamislääkkeen. Hän on hävinnyt tämän ottelun.

Joo, täytyy viedä emäntä vähän luonnon helmaan rentoutumaan, huikkaa Eikka naapurille pinkin pikeepaitansa kauluksia nostellen. Sitten vaan navigaattori päälle ja menoksi. Mmm...juu-u...ahaa...Eikka vastaa Lissun pulputukseen. Matka etenee hitaasti ja jano nopeasti. Saisipa nyt ison huurteisen! Onkohan se Lissu varmasti valinnut sellaisen huoneen, jossa on kunnon TV. Se onneton oli varannut tämänkin matkan yhtään miettimättä, että samaan aikaan pelataan jalkapallon MM. Pakkohan se oli lähteä, rinkat ja muut härpäkkeet sentään hankittu. Eikan visalla.

Ei hullumpaa, Eikka myöntää maisemia katsellen. Sattui näin mukava ilmakin. Eikka askeltaa tarmokkaasti eteenpäin, niin että veri kohisee suonissa ja raikas ilma täyttää toimistotunkkaiset keuhkot. Kyllä Suomen suvi on sitten kaunis! Tässähän voisi vaeltaa vaikka kuinka pitkälle, jos ei koko aikaa pitäisi pysähtyä ottamaan kuvia. Lissu asettelee Eikan käsiä oikeisiin asentoihin ja komentaa hymyilemään. Kilometrin kohdalla vaimon ääni on muuttanut sointuaan ja noussut kaksi sävelaskelta ylemmäs. Ei hyvää tiedä. Lissu on päättänyt, että nyt syödään ja sitten riitti. No, hotellilta saisi ainakin kunnon ruoka-annoksen.

Suihkun jälkeen saa vihdoin pötkähtää leveällle sängylle ja suhauttaa tölkin auki. Juuri parahiksi matsin alkuun. Vaimokin on taas tyytyväinen, kun Eikka osti sille myymälästä jonkun himoitsemansa ylihinnoitellun koltun ja hieroi rasvaa sen rasittuneille jaloille. Ja suukotti hiertymät terveiksi. Kyllä Eikka nämä keinot tietää. Tuttu, voimakas ryppyvoiteen tuoksu pyörii ilmassa kun Italia tekee ensimmäisen maalin. Mikä potku! Väliajalla Eikka vaihtaa yöpöydällä lojuneet tyhjät tölkin täysinäisiin ja selostaa samalla Lissulle ekan puoliajan ratkaisevat käänteet ja miten toinen puoliaika tulisi pelata. Ei vaimo näistä kuitenkaan taida paljon ymmärtää. Pelin päätyttyä Eikka huomaa Lissun nukahtaneen. Harmi, häneltä jäi jännittävä loppupeli näkemättä. Saksa voitti.

Lounastauolla Pike laittaa Handelle tekstarin muistuttaakseen, että Lissun luo oli kutsuttu kello kuudeksi. Kahvikuppi, sydänhymiö ja huutomerkkirivi perään. Ok <3. Pike ehtii kotiin ennen Handea. Edellispäivän makaroonilaatikosta riittää molempien kurniviin vatsoihin. Kaikkein mieluiten Hande nostaisi jalat rahille ja katsoisi vaikka alkuillan puutarhaohjelmien uusintoja tyhjin silmin ja ajatuksin. Sen sijaan edessä on Lissun loputon puheenpulputus ja Eikan omakehuvivahteiset vitsinsutkautukset. Ja vähän kuivunut pullapitko. Luvattu mikä luvattu. Et kai sä nyt tota paitaa laita, sanoo Pike. Sullahan on se uusikin, se ku ostettiin alesta, laita se. Hande huikkaa jotain hilpeää harmituksen peittääkseen ja vaihtaa paidan. Häpeääköhän se tosissaan jos tulisin tuossa vanhassa?

Hande nyppii vaivihkaa rusinat ulos pullasiivusta kuunnellen Lissun kujertelua, aiheena lomamatka Kolille. Kuulemma oli oikein kuherrusviikko pitkästä aikaa. Eikka nojaa selkänsä tukevaa tammituolia vasten ja iskee merkitsevästi silmää. No sepäs hienoa...että sellasta....meillä nyt ei mitään tollasta enää olekaan, vanhat ihmiset. Mitä? Miksi helvetissä Pike alkaa tollasia puhumaan. Just nyt ja noitten kuullen. Itse se on kääntänyt selkänsä jo monta viikkoa ja valitellut loputonta väsymystään. Hande mutisee anteeksi ja häviää pikkulaan. Mahtuisiko tuosta ikkunasta ulos jos oikein yrittäisi? Hande tyytyy heittämään rusinat pyttyyn ja palaa livertelyn täyttämään olohuoneeseen.

Kotimatkalla Pike mököttää. Hande ei huomaa, koska on keskittynyt kuuntelemaan autoradion uutislähetystä. Isis ja Syyria tuntuvat juuri nyt turvallisilta aiheilta. Kotona läjät nostavat korkeuttaan kun aviopari asettuu yöpuulle. Pike sen tekee ensin. Kääntyy kohti, liukuu keskelle vuodetta. Hande siirtää tyynyä, niin että nenät on lähes vastakkain. Ollaanko me niin vanhoja muru? No ei olla, anteeksi, se vain lipsahti. Pike rapsuttaa etusormella vaimonsa olkapäätä, nukutaanko vai leikitäänkö kolia? Sopiiko jos leikitään huomenna, tehdään oikein pitempi luontovaellus. Sovittu. Hyvää yötä Pirkka. Hyvää yötä Hannele.

Neljä päivää aikaa tarkistaa rintamalla tarvittavat varusteet. Kaulahuivi ja villainen kädenlämmitin kassiin valmiiksi. Samoin pokkari, naistenlehtiä ja ristikoita. Termari valmiiksi lämmintä juomaa varten. Nyt pitäisi muuten syödä uusia kesäjäätelömakuja, vielä kun kylmä ei vedä huulia ja nielua kramppiin. Tarkista onko kaikkia lääkkeitä tarpeeksi; kortisonista ja pahoinvointilääkkeestä on päivämäärä mennyt umpeen, kipulääke on loppumassa. Pissapurkki odottaa labrapäivää, verenpainemittauksen olen taas unohtanut. Siivoa huusholli, pese pyykkiä. Silitä jos jaksat. Kainalokarvat voi jättää suosiolla ajamatta. Käy kaupassa ja täytä jääkaappi helposti nieltävillä tuotteilla. Vaihda lakanat ja sujauta pikkuämpäri yöpöydän alle, varmuuden vuoksi.

Kerro itsellesi, että hyökkäys kestää vain muutaman päivän, sitten on taas välirauha. Pääsi humina laimenee vähitellen, silmäsi pysyvät paremmin auki ja näet taas selvästi television tekstitykset. Leipä alkaa maistumaan leivälle, mehu makealle. Jaksat kävellä kauemmas, istua kahvilassa, keskittyä muiden puheisiin ja välillä jopa unohtaa kipusi, pelkosi ja mustelma kanyylikädessäsi. Muistuta itseäsi, että taistelu jatkuu. Ja vaikka et voikaan voittaa vihollista, voit rakentaa sille rautaportin, levittää piikkimaton hidastaaksesi sen kulkua. Voit näyttää keskaria takaisin silloin kuin vastalääke tippuu suoneesi. Voit nauraa sille päin naamaa kun veresi syöpämarkkerit lähtevät laskuun. Ota lisävarusteiksi toivo, tahto ja rakkaus. Usko elämän suunnitelmaan, usko huomiseen. Ja ole hyvien puolella loppuun asti.

No hei, pitkästä aikaa! Ai säkin olet ostamassa vähän uusia alusvaatteita...Kyllä joo. Sairaskin käyttää alusvaatteita, mielellään puhtaita ja ehjiä. Jopa pitsisiä. Tuttava onnittelee vihkisormuksen nähdessään, kysymys silmissään. Etko olekaan sairas? Olen, ihan helvetin sairas. Mutta sairaskin rakastaa. Ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Sairas shoppailee turhanpäiväisiä asioita, tilaa epäterveellisiä ravintola-annoksia, lakkaa varpaankyntensä, varaa lomamatkoja. Jopas jotakin.

Jonain päivinä sairas on sairas. Sairas kulkee yöpuvun housuissa ja venahtaneessa t-paidassa iltapäiväkahville. Rasvainen otsatukka pysyy poissa hikiotsalta pinnin avulla. Raittiin ilman annoksen sairas saa avaamalla makuuhuoneen ikkunan. Kolotukseen voi ottaa vahvemman kipulääkkeen, uneliaisuus on vaan hyväksi. Sairas antaa itselleen luvan ajatella, vajota niihin tummemman sävyisiin mielenmaisemiin. Sairas unohtaa levittää pyykit kuivumaan, eikä kukaan ihmettele.

Sairas saattaa olla sairas seuraavat viisitoista vuotta. Aika pitkä aika sängyssä makaamiseen. Seuraavana aamuna lötköhousut lentää pyykkikoriin. Suihkusaippua tuoksuu hedelmille, ulkoilma auringolle. Sairas laatii listan, mitä kaikkea tänään voisi tehdä. Kokeilisiko sitä uutta reseptiä, aloittaisi uuden kirjan, soittaisi ystävälle. Onni muljahtelee jossain pallean seudulla, kun mies antaa aamusuukon. Sairas kaataa tuoremehun ja kastelee parvekekukat. Ja levittää ne pyykit.

Välillä ihmettelen, että tosiaan olet vielä siinä. Moni olisi jo ottanut sivuaskeleen ja vähitellen kadonnut horisonttiin pieneksi huolettomaksi pisteeksi. Mutta sinä seisot siinä vieressäni ja sanot sen varmalla äänellä. Rakastan ääntäsi entistäkin enemmän. Ihana tapasi on katsoa syvälle silmiin; tässä olen, kerro. Ja minä kerron. Tahdon.