Mitäkö mietin? No näin pääsiäisenä tulee väkisinkin mietittyä kärsimystä. Mikä on sen mitta? Itkettyjen kyynelten määrä, vai kipulääkkeiden? Sairasvuoteella vietetyt vuorokaudet vai arvet vartalossa ja mielessä? Onko suurin mahdollinen kärsimys äidillä, joka lähettää kymmenvuotissynttärionnittelut tyttärelleen taivaaseen? Vai äidillä, jonka lapsi ei edes ehtinyt syntyä. Onko työttömyys, konkurssi, avioero kärsimystä? Onko odottaminen, pettyminen, yksinäisyys kärsimystä?

Välillä tulee eteen tilanteita, joissa tekisi mieli heittää syöpäkortti pöydälle tai passittaa joku turhasta kitisijä suoraan Tyksin kymppikerrokseen katsomaan, mitä on kärsimys. Kun meidän Nikopetteri ei ollenkaan tykkää olla siellä päivälevolla, että jos hänelle sitten järjestettäis jotain muuta ohjelmaa siksi aikaa. Ihan kuin se olisi suurikin kärsimys loikoilla sängyssä ja kuunnella kun aikuinen lukee satua. Ja on se niin kamalaa kun ei tänä vuonna päästä Mallorcalle, kun Penan kihti on niin pahana, joka vuos on sentään oltu ja nyt tämmönen kauhee takaisku. Voi voi.

Taitaa olla niin, että jokaisella ihmisellä on ikioma kärsimysmittarinsa. Toisilla vilkkuu punaista jo kun sukat kastuu loskakelillä, toisilla vasta kun kipupumpusta ei enää enempää voida antaa. En minä ole mikään vähättelemään toisten kärsimyksiä tai tunteita, heille se on totta. Enkä minä tiedä, millaista on haudata oma lapsi. Uskon kuitenkin, ettei mikään kärsimys ole niin kaikenpeittävää, etteikö sieltä löytyisi pientä koloa, josta lohtu ja toivo mahtuvat sisään. Annetaan vaan niille mahdollisuus tulla.