Olet siinä kun herään. En saa silmiäni auki, mutta tartun käteesi. Hyvin meni, sanot. Peittelet jalkani lämpimällä peitolla. Nukahdan uudestaan. Ojennat paperia kun minua itkeää. Onko kipuja? Kyllä se siitä. Otat kiinni, kun veri pakenee kasvoiltani suihkussa. Poistat katetrin, tuot puhtaan pyjaman, sen suuren ja possunpunaisen. Nauramme sille yhdessä. Vaihdat muutaman hilpeän kommentin vieraitteni kanssa, kerrot miten ulkona tuulee, aamuruuhkan takia meinasit myöhästyä töistä. Parantavia arkisia sanoja.

Kohta helpottaa, lohdutat samalla kun tyhjennät ruiskun nesteestä. Pelkkä läsnäolosi rauhoittaa jo meitä molempia. Tarkistat koneet, tyhjennät sorsan, mittaat pojan verenpaineen. Kerrot äidille, että nyt olisi sopiva hetki piipahtaa vaikka kanttiiniin. Hän kyllä valvoo lastasi.

Sinä Hoitaja, olet nähnyt minut rikkinäisenä, avuttomana ja auki. Sinun edessäsi olen ollut heikko, täysin riisuttu kaikista odotuksista ja urheuden panssareista. Sinulla on työpukusi, mutta ihmistä se ei pysty peittämään. Sinä olet jakanut elämäni kipeimmät hetket, laastaroinut kehoni ja mieleni mustelmat, avannut sairashuoneen verhot ja näyttänyt; siellä on uusi päivä. 

Kiitos.