Välillä se pomppaa jostain sisältäni. Vihreäksi sitä kai sanotaan, mutta minulle se on kirkuvan kirjava. Outo tunne. Joskus väitin, ettei mulla sellaista olekaan. Tänään uskallan myöntää senkin olemassaolon. Kateus.

Kadehdin sinua, joka murehdit näppylöitä käsissä, kadonnutta hansikasta, raskasta työtä, kiirettä, huonoa parisuhdetta, vanhuutta. Kadehdin vaivoja, jotka hoituvat resepitivapaalla voiteella. Uudet hanskat voi ostaa kaupasta, työn voi vaihtaa, vauhtia voi hidastaa, puolisonkin voi valita itse. Kadehdin sinua, joka olet saanut elää vanhaksi.

Lomakuvat hiekkadyyneiltä, lastenlasten syntymät, huikeat urasuunnitelmat nostavat karvaan maun kurkkuuni. Millä oikeudella toisille annetaan niin paljon? Miksi joku voi valita ja toisille vaan tapahtuu? Miten kierrän katkeruuden pohjattoman kaivon ja pystyn iloitsemaan muiden onnesta ihan aidosti?

Vai onko niin, etten tarvitse aurinkomatkoja, arvetonta vartaloa ja kymmenvuotissuunnitelmaa ollakseni onnellinen. Onko niin, että onni onkin tässä, juuri tässä hetkessä. Mitä minulta oikeasti puuttuu? Ei mitään. Koska sitä kaikkein tärkeintä minulla on niin paljon, etten muuta tarvitse. Sitä minä hengitän, siihen takerrun, siinä elän. Se on punainen, rakkaus.