Syöpälasten syyskuu näyttäytyy harmaana ja tihkuisena. Puut yrittävät piristää lomien jälkeen alkanutta arkea värittämällä lehtiään punaisella ja keltaisella. Pihlajan oksat taittuvat marjojen painosta, kuin äitien selät huolien alla. Sienet puskevat esiin sammaleista ja puolukat varvuistaan. Sinnikkäitä pikkuveijareita. Kuten lapsemme. Mutta missä on se kaikki kulta? Ruusukkeena takinliepeessäkö? Se on sairaalasänkyyn peiteltynä, muumilakanan kätköissä. Näen kullan välähdyksenä silmissäsi, tunnen läihkähdyksenä rinnassani, kun pidän kädestäsi. Sinä se olet, kultaa koko laihtuneen kehosi painosta. Minun aarteeni.

En ole juurikaan nukkunut vaikka sairaalasänky sinänsä on ihan mukava. Sinä et onneksi herännyt, vaikka koneet  piippasivat vähän väliä ja yökkö toi narisevin kengin uuden lääkepullon. Olet kai jo niin tottunut näihin ääniin. Tyhjensin sorsan pari kertaa ja pakko oli itsekin hiippailla vessaan ja juomaan. Naapurihuoneessa itkettiin, jossain yläpuolellamme pörisi mediheli. Aamulla käyn sairaalan suihkussa ja syön banaanin. Suukotan poskellesi heipat ja lähden töihin. Opetan eskareille yhdyssanoja ja S-kirjainta. Käteni piirtää kirjaimia taululle samalla kun mietin, saitkohan jotain syödyksi aamupalaksi, ja mitä voisin tuoda sinulle taas huomenna kun tulen. Maistuisikohan helposti nieltävä nuudeli? Toivottavasti isä muisti tuoda sinulle puhtaita t-paitoja. Tekisi mieli sanoa s niin kuin syöpä. Mutta en sano. S niin kuin sammakko. Lapset nauravat piirtämälleni otukselle. Nauran mukana.  

Tuntuu pahalta jättää sinut yksin uuden vuoden aattona, mutta kantasoluhoidossa ei vanhemmat saa olla öisin paikalla. Vuosi 2012 on tullut päätökseensä ja on uuden alun aika. Jossain päin Saksan maata mieshenkilö valmistautuu luovuttamaan kantasolujaan, jotta sinä saisit uuden elämän. Vähintään viisi ensimmäistä viikkoa vuodesta 2013 tulee kulumaan eristyksissä infektiovapaassa sairaalahuoneessa. Desifioimme läppärin, kännykän ja kaiken muunkin, mitä huoneeseen tuomme. Jään sairaslomalle diagnoosilla lievä masennus. Olemme isän kanssa vuoropäivin seuranasi. Kulutamme lukemattoman määrän kumihanskoja ja hengityssuojaimia. Sinä sen sijaan kulutat pillerinpäällysteet loppuun koko Tyksistä. Joudun hakemaan niitä iltamyöhällä bussilla päivystävästä apteekista, että saat lääkkeesi nieltyä. Oma solutuotantosi ajetaan alas, vointi on sen mukainen. Siirron jälkeen alkaa jännittävä odotus. Kaiken mahdollisen pahan olon ja kipuilun jälkeen solut alkavat hiljalleen herätä eloon. Toivo ja ilo kasvaa veriarvojen mukana. Sinä voitit, kulta!

IMG_0728.jpg