Nyt kirjoitan siitä mistä ei puhuta. Mitä vältellään viimeiseen asti. Välillä tuntuu, että ihmiset ovat unohtanet kokonaan yhden asian elämästä. Kuoleman. Siitä voidaan kyllä ohimennen mainita tai vitsailla, mutta jotenkin se kevyesti jätetään siihen nurkkaan kuin rikkinäinen sateenvarjo. Onhan se siinä, mutta ei välitetä. Ei se ole minun, kenen lienee, eikä mun tarvitse sitä kiikuttaa mihinkään. Korkeintaan heittää joku saapaspari eteen peitoksi. Sade tulee vasta joskus hirveän pitkän ajan päästä. No eihän siinä mitään mieltä olisikaan, että jokainen päivät pitkät kuolemaansa ajattelisi, siinähän voisi unohtaa elää. Mutta olisi se silti hyvä välillä ravistella sitä varjoa, kiertää siististi kasaan eteisen koukkuun näkösälle. Siinä se roikkuu mustana muttei pelottavana. Ihan tavallinen elämään kuuluva juttu.

Kuolema ja suru kulkee kimpassa. Eikä kukaan halua olla surullinen. Vai haluaako? Suru on inhottava tunne, se lamaannuttaa, itkeminen turvottaa naaman ja tukkii sieraimet. Mikään ei tunnu enää hyvältä. Tunteista tiedän sen verran, että ne voivat muuttua, pienetä, loppua kokonaan ja niiden kanssa oppii elämään. Ensin pitää vaan hyväksyä ne. Surua vältellään, pelätään jopa hävetään. Meillä ei oikein ole tapana itkeä suureen ääneen naapurin Missen autonalle jäämistä. Leffassa kyynelehtiminen vasta noloa onkin. Myönnän sen olevan vaikeaa itsellenikin. Eikö voi vain sanoa, että nyt laahaa viimeinenkin siipi maata ja antaa itkun tulla viimeiseen pisaraan asti. Mutta kun siitä tulee muille paha mieli ja suru puseroon ja itselle pelko, ettei kohtaus menekään ohi. Menee se. Itku pitäisi nähdä puhdistavana asiana. Se liuottaa karstat ja kuonan sisältäsi ja antaa tilaa lohdulle ja toivolle.

Miksi surraan, kun joku kuolee? Kysehän on eroonjoutumisen murheesta, ikävästä. Joku lähtee pois ikuisiksi ajoiksi. Jollet usko jälleentapaamisen mahdollisuuteen, on homma kutakuinkin siinä, vai? Jos taas uskot tapaavasi rakkaasi paratiisissa tai jossain muualla, niin eihän se sitten niin kamalaa ole, vai? Enpä tiedä, mutta minä uskon siihen, että kuolleena on hyvä olla. Enää ei kroppa kolota ja greippi ilmesty suolenmutkaan. Ei paina laskut eikä kauppakassi. Mutta mitä muuta sitten ... kuka tietää...

Sitä surraan, kun joku kuolee. Miksi ei iloita siitä, että hän oli. Juuri tuo ihminen on saanut syntyä ja elää oman elämänsä pituisen elämän ja kokea monenlaisia erilaisia asioita. Hänen elämänsä on ollut merkityksellinen pituudesta tai mistään muustakaan huolimatta. Hän on jättänyt jälkensä kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin, ja heidän kauttansa vielä moniin muihinkin. Hän on ehkä saanut jälkeläisiä ja hänen perintönsä jatkuu yli monien sukupolvien. Elämä on on hieno juttu, harmi että se päättyy kyyneliin. Itse olen onnellinen elämästäni ja kaikesta mitä olen saanut kokea. Välillä olen ollut sille ihan helvetin vihainen ja katkera. Mutta nyt kun katselen lasteni ylioppilaskuvia hyllyn päällä, kaikki tuntuu menneen ihan oikein.

Olen kirjoittanut tämän nyt yhtäsoittoa ajatuksenvirtana ja painan hetimiten tallenna-nappia ennen kuin alan katua...

Ps. Ei, en tee täällä kuolemaa, kunhan vaan ravistelin vähän sateenvarjoa.

TNL%202014%20Joulukonsertti%20%20029.jpg