sunnuntai, 8. lokakuu 2017

Mikä väri?

Mikä on syöpäkroonikon kuukausi? Se, jolloin järjestetään varainkeruutapahtumia kroonikoiden hoidon ja elämänlaadun parantamiseksi. Kuukausi, jolloin sillankaiteet valaistaan ja juustohöylän varret värjätään tietyllä värillä. Ja naistenlehdet täyttyvät kroonikoiden tarinoista, ja julkkikset uivat kameroiden ympäröimänä avannossa hyvän asian puolesta.

Minkä värinen on parantumattomasti syöpäsairaan rusetti? Ei kai vaan musta? Myymällä rusetteja omantunnon vaivaamien ihmisten takinliepeisiin, kerätään varoja taudin pysäyttävien hoitojen kehittämiseen, saattohoitoon ja omaisten tukemiseen. Kerrotaan kadunmiehille, mitä tarkoittaa palliatiivinen, mitä on jäljellä kun ei enää paljon ole jäljellä?

Onko samanlaista sairastaa paikallista rintasyöpää, jonka paranemisennuste on noin 90%, kuin olla palliatiivisessa hoidossa, jonka vastaava prosentti on 0? Mitä pelkäämme, mitä toivomme?

En halua vähätellä ketään tämän perkeleen kynsissä rimpuilevaa, mutta täytyy rehellisesti todeta, että kun pinkki alkaa puskea pullapussista ja vessapaperirullasta, alkaa vähän ärsyttämään. Hienoa tietenkin, että rintasyövän tutkimiseen ja hoitamiseen kerätään varoja, olen itsekin pelastunut elämälle korkeatasoisen rintasyöpähoidon ansioista. Tiedän, miltä tuntuu menettää rinta, pelätä mitä löytyy kainalosta poistetuista imusolmukkeista ja toivoa, ettei itse vaan kuuluisi siihen kymmeneen prosenttiin. Tiedän myös, miltä tuntuu toivo ja luottamus paranemiseen, miten jaksaa hoidot ja naiseuteen kajoamisen, kun voi tarttua siihen 90%:iin kuin vankkaan oksaan.

Nyt kun käsi haroo tyhjää eikä ulottuvissa ole risun risua, pitää vaan jaksaa seistä omillaan mahdollisimman pitkään. Auttaisiko, jos seisoisimme yhdessä lähekkäin toinen toiseemme nojaten, kannattelisimme kaatuvaa. Auttaisiko lempeä musiikki, kaunis kuva tai voimaannuttava tarina työntämaan jalat syvemmälle hiekkaan. Jaksaisinko pidempään, jos ojennat tuolin levätäkseni hetken. Vaikka pinkki tai minkään muunkaan värinen lattiamoppi ei meitä paranna, kertoo se kuitenkin välittämisestä. En ole yksin, en ole unohdettu. Elämää on loppuun asti.

IMG_20170911_123915.jpg

tiistai, 19. syyskuu 2017

Kultainen kuukausi

Syöpälasten syyskuu näyttäytyy harmaana ja tihkuisena. Puut yrittävät piristää lomien jälkeen alkanutta arkea värittämällä lehtiään punaisella ja keltaisella. Pihlajan oksat taittuvat marjojen painosta, kuin äitien selät huolien alla. Sienet puskevat esiin sammaleista ja puolukat varvuistaan. Sinnikkäitä pikkuveijareita. Kuten lapsemme. Mutta missä on se kaikki kulta? Ruusukkeena takinliepeessäkö? Se on sairaalasänkyyn peiteltynä, muumilakanan kätköissä. Näen kullan välähdyksenä silmissäsi, tunnen läihkähdyksenä rinnassani, kun pidän kädestäsi. Sinä se olet, kultaa koko laihtuneen kehosi painosta. Minun aarteeni.

En ole juurikaan nukkunut vaikka sairaalasänky sinänsä on ihan mukava. Sinä et onneksi herännyt, vaikka koneet  piippasivat vähän väliä ja yökkö toi narisevin kengin uuden lääkepullon. Olet kai jo niin tottunut näihin ääniin. Tyhjensin sorsan pari kertaa ja pakko oli itsekin hiippailla vessaan ja juomaan. Naapurihuoneessa itkettiin, jossain yläpuolellamme pörisi mediheli. Aamulla käyn sairaalan suihkussa ja syön banaanin. Suukotan poskellesi heipat ja lähden töihin. Opetan eskareille yhdyssanoja ja S-kirjainta. Käteni piirtää kirjaimia taululle samalla kun mietin, saitkohan jotain syödyksi aamupalaksi, ja mitä voisin tuoda sinulle taas huomenna kun tulen. Maistuisikohan helposti nieltävä nuudeli? Toivottavasti isä muisti tuoda sinulle puhtaita t-paitoja. Tekisi mieli sanoa s niin kuin syöpä. Mutta en sano. S niin kuin sammakko. Lapset nauravat piirtämälleni otukselle. Nauran mukana.  

Tuntuu pahalta jättää sinut yksin uuden vuoden aattona, mutta kantasoluhoidossa ei vanhemmat saa olla öisin paikalla. Vuosi 2012 on tullut päätökseensä ja on uuden alun aika. Jossain päin Saksan maata mieshenkilö valmistautuu luovuttamaan kantasolujaan, jotta sinä saisit uuden elämän. Vähintään viisi ensimmäistä viikkoa vuodesta 2013 tulee kulumaan eristyksissä infektiovapaassa sairaalahuoneessa. Desifioimme läppärin, kännykän ja kaiken muunkin, mitä huoneeseen tuomme. Jään sairaslomalle diagnoosilla lievä masennus. Olemme isän kanssa vuoropäivin seuranasi. Kulutamme lukemattoman määrän kumihanskoja ja hengityssuojaimia. Sinä sen sijaan kulutat pillerinpäällysteet loppuun koko Tyksistä. Joudun hakemaan niitä iltamyöhällä bussilla päivystävästä apteekista, että saat lääkkeesi nieltyä. Oma solutuotantosi ajetaan alas, vointi on sen mukainen. Siirron jälkeen alkaa jännittävä odotus. Kaiken mahdollisen pahan olon ja kipuilun jälkeen solut alkavat hiljalleen herätä eloon. Toivo ja ilo kasvaa veriarvojen mukana. Sinä voitit, kulta!

IMG_0728.jpg

perjantai, 8. syyskuu 2017

Siitä mistä ei puhuta

Nyt kirjoitan siitä mistä ei puhuta. Mitä vältellään viimeiseen asti. Välillä tuntuu, että ihmiset ovat unohtanet kokonaan yhden asian elämästä. Kuoleman. Siitä voidaan kyllä ohimennen mainita tai vitsailla, mutta jotenkin se kevyesti jätetään siihen nurkkaan kuin rikkinäinen sateenvarjo. Onhan se siinä, mutta ei välitetä. Ei se ole minun, kenen lienee, eikä mun tarvitse sitä kiikuttaa mihinkään. Korkeintaan heittää joku saapaspari eteen peitoksi. Sade tulee vasta joskus hirveän pitkän ajan päästä. No eihän siinä mitään mieltä olisikaan, että jokainen päivät pitkät kuolemaansa ajattelisi, siinähän voisi unohtaa elää. Mutta olisi se silti hyvä välillä ravistella sitä varjoa, kiertää siististi kasaan eteisen koukkuun näkösälle. Siinä se roikkuu mustana muttei pelottavana. Ihan tavallinen elämään kuuluva juttu.

Kuolema ja suru kulkee kimpassa. Eikä kukaan halua olla surullinen. Vai haluaako? Suru on inhottava tunne, se lamaannuttaa, itkeminen turvottaa naaman ja tukkii sieraimet. Mikään ei tunnu enää hyvältä. Tunteista tiedän sen verran, että ne voivat muuttua, pienetä, loppua kokonaan ja niiden kanssa oppii elämään. Ensin pitää vaan hyväksyä ne. Surua vältellään, pelätään jopa hävetään. Meillä ei oikein ole tapana itkeä suureen ääneen naapurin Missen autonalle jäämistä. Leffassa kyynelehtiminen vasta noloa onkin. Myönnän sen olevan vaikeaa itsellenikin. Eikö voi vain sanoa, että nyt laahaa viimeinenkin siipi maata ja antaa itkun tulla viimeiseen pisaraan asti. Mutta kun siitä tulee muille paha mieli ja suru puseroon ja itselle pelko, ettei kohtaus menekään ohi. Menee se. Itku pitäisi nähdä puhdistavana asiana. Se liuottaa karstat ja kuonan sisältäsi ja antaa tilaa lohdulle ja toivolle.

Miksi surraan, kun joku kuolee? Kysehän on eroonjoutumisen murheesta, ikävästä. Joku lähtee pois ikuisiksi ajoiksi. Jollet usko jälleentapaamisen mahdollisuuteen, on homma kutakuinkin siinä, vai? Jos taas uskot tapaavasi rakkaasi paratiisissa tai jossain muualla, niin eihän se sitten niin kamalaa ole, vai? Enpä tiedä, mutta minä uskon siihen, että kuolleena on hyvä olla. Enää ei kroppa kolota ja greippi ilmesty suolenmutkaan. Ei paina laskut eikä kauppakassi. Mutta mitä muuta sitten ... kuka tietää...

Sitä surraan, kun joku kuolee. Miksi ei iloita siitä, että hän oli. Juuri tuo ihminen on saanut syntyä ja elää oman elämänsä pituisen elämän ja kokea monenlaisia erilaisia asioita. Hänen elämänsä on ollut merkityksellinen pituudesta tai mistään muustakaan huolimatta. Hän on jättänyt jälkensä kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin, ja heidän kauttansa vielä moniin muihinkin. Hän on ehkä saanut jälkeläisiä ja hänen perintönsä jatkuu yli monien sukupolvien. Elämä on on hieno juttu, harmi että se päättyy kyyneliin. Itse olen onnellinen elämästäni ja kaikesta mitä olen saanut kokea. Välillä olen ollut sille ihan helvetin vihainen ja katkera. Mutta nyt kun katselen lasteni ylioppilaskuvia hyllyn päällä, kaikki tuntuu menneen ihan oikein.

Olen kirjoittanut tämän nyt yhtäsoittoa ajatuksenvirtana ja painan hetimiten tallenna-nappia ennen kuin alan katua...

Ps. Ei, en tee täällä kuolemaa, kunhan vaan ravistelin vähän sateenvarjoa.

TNL%202014%20Joulukonsertti%20%20029.jpg

keskiviikko, 23. elokuu 2017

Jumissa

Olen kuin tarranauhoilla kiinni patjassani. Ollut liikkumatta nyt tasan kaksi tuntia ja kolmetoista minuuttia. En uskalla vaihtaa asentoa, jos se ei olekaan hyvä. Jos vatsa alkaa taas sattumaan, joudun nousemaan ylös. En jaksaisi. Vesilasi on puolillaan, pitäisikö juoda, ehkä hetken päästä. Taisin välillä nukahtaa. Unessa pakenin metsään, piilouduin havuoksien alle. Siellä ne menee, eivät löydä minua, ei tällä kertaa.

Pakotan itseni ylös. Patjaan jää painauma, minun näköiseni. Kylmä suihkuvesi pistelee sytostaattien myrkyttämää käsivarttani. Pesen nopeasti hampaat ja föönaan hiukset. Teen mikrossa kaurapuuroa ja syön lautasen lähes tyhjäksi, vaikka suu tuntuukin hiekkapaperilta. Suhmurasilmillä luen jo kolmannen lehtiotsikon väärin. Luovutan. Maailma pyörii entiseen tapaan, ei minun kaikkea tarvitse tietää.

Vatsaan on tällä välin ilmestynyt kokonainen greippi. Se pingottaa suolenseinämät ja venyttää kiinnikkeet viulunjousiksi. Kävelen pitkin eteisen käytävää, mutta greippi ei hievahdakaan. Otan kipulääkkeen ja menen aavistuksen vapisten takaisin sänkyyn. Sydämen kestää rauhoittua muutaman minuutin. Selällään maatessa paine hiljalleen helpottaa ja vaivun taas uneen. Huone on täynnä alastomia, likaisia lapsia. Ne ottavat heiveröisesti vauhtia ovelta ja heittäytyivät suinpäin ulos vastakkaisesta ikkunasta. En saa niitä lopettamaan. Murjottujen lasten ruumiskasa ikkunan alla vaan kasvaa. Herään omaan nyyhkytykseeni. Puhtaat hiukseni ovat hiestä märät.

Vieressäni on ristikkolehti, jota en jaksa täyttää. Kirja, jota en jaksa lukea. Puhelinta sentään jaksan vähän selailla. Ihmiset huokailevat lomien loppumista ja kylmeneviä ilmoja. Haluaisin niin olla samaa mieltä. Valittaa aikaisista aamuherätyksistä ja neljänruuhkista. Hankalista asiakkaista ja kuntosalin hinnoista. Pieneksi jääneistä farkuista ja homehtuneista nektariineista. Mutta minä valitan tästä arpaonnesta, joka on suosinut meitä peräti kolme kertaa, ja jonka päävoittona on syöpä. Tadaa! Eikä siinä vielä kaikki, saat päälliskauppaa piiitkän loman ja luvan olla tekemättä yhtään mitään. Mutta minä valitan! Valitan, että olen jumissa tässä kirotussa syövässä.

Seitsämäntenä päivänä astun ulos. Ajan autoa. Valitsen tuoremehun tutulta hyllypaikalta. Hymyilen kassaneidille. Kukaan ei huomaa, ei tiedä. Käteni vapisee vähän tunnuslukua näpytellessä. Hengästyn portaissa. Teen ruokaa. Ripustan lakanat kuivumaan. Nyt minulla kaksi viikkoa aikaa. Sitten kaikki alkaa taas alusta.

m%C3%A4%20mv.jpg

keskiviikko, 2. elokuu 2017

Lissu ja Eikka

Onhan meillä varmasti kaikki nyt mukana, Lissu touhottaaa tahallisen kovaäänisesti valkotiilisen omakotitalon pihassa. Audin takahotlari on täynnä matkalaukkuja ja retkeilyreppuja. Onneksi Lissu oli tajunnut tarkistaa Eikan laukut. Että joku kuvitteleekin pärjäävänsä Kolin reissulla yksillä ainoilla kangastossuilla. Valkokultaisen Versacen Lissu heittää olkapäälleen heiluttaessaan suurieleisesti ruohoa leikkaavalle naapurilleen. Matka sujuu joutuisasti rupatellessa. Taukopaikoilla Lissu levittelee Eikan eteen kuvia ja karttoja ja näyttää rakennekynnellään mitä reittejä sitten vaelletaan. Lissun silmät loistavat hänen puhuessaan, miten upeita kuvia miltäkin vaaroilta ja metsäkoloista oikein saisikaan. Lissu oli varannut hotellihuoneen isolla tauluteeveellä ja parkettilattialla jo hyvissä ajoin viime syksynä. Vaelluskengät ja muut ulkoiluvaatteet hän oli onnistunut hankkimaan tammikuun alennusmyynneistä. Eikan rinkka oli pitänyt hakea Helsingistä asti, kun muualta ei enää löytynyt sitä kivaa lilan väristä.

Ensimmäinen puolikilsaa menee ihan mukavasti. Lissu saa otettua muutaman upean selfien ja Eikasta komean poseerauksen pienellä kallionkielekkeellä. Sitten Lissun kantapäitä alkaa kirvellä ja selkää pitkin valua hikinoro kohti hiertäviä stringejä. Odota Eikka, onko ihan pakko harppoa ku hirvi! Lissu levittää istuinalustat seuraavaan polunmutkaan Eikan vastusteluista huolimatta. Missään nimessä näillä jaloilla ei kavuta yhtään kauemmas, käännymme takaisin kun briejuusto-päärynä-pähkinäsalaatit on syöty. Muutama iloinen yhteiskuva ja vaivalloinen paluu hotellille. Illalla Eikan rasvatessa vaimonsa kipeitä jalkoja, Lissu selaa ottamiaan kuvia ja laittaa pari facebookkiin pitkän selostuksen ja sydänhymiöitten kera. Kaikki, joissa näkyy Lissun paljaat käsivarret tai Eikan yrmeä ilme deletoidaan samantien. Kyllä näitä nyt kelpaa näyttää Pikelle ja Handelle!

Lissu pesee vielä hampaat ja levittää hyväntuoksuista yövoidetta kasvoilleen. Ja riisuutuu ilkosilleen. Sillä välin parivuoteessa Eikka on avannut taulutelevision. Ja oluttölkin. Lissu sujahtaa miehen viereen ja rapsuttelee tätä niskasta ja rintakarvoista. Eikka selostaa futismatsin kuvioita ja pomppaa aina välillä istumaan. Olutta läikkyy valkealle lakanalle. Toisen puoliajan lopulla Lissu väsyy tuloksettomaan kiehnäämiseen ja ottaa nukahtamislääkkeen. Hän on hävinnyt tämän ottelun.

Joo, täytyy viedä emäntä vähän luonnon helmaan rentoutumaan, huikkaa Eikka naapurille pinkin pikeepaitansa kauluksia nostellen. Sitten vaan navigaattori päälle ja menoksi. Mmm...juu-u...ahaa...Eikka vastaa Lissun pulputukseen. Matka etenee hitaasti ja jano nopeasti. Saisipa nyt ison huurteisen! Onkohan se Lissu varmasti valinnut sellaisen huoneen, jossa on kunnon TV. Se onneton oli varannut tämänkin matkan yhtään miettimättä, että samaan aikaan pelataan jalkapallon MM. Pakkohan se oli lähteä, rinkat ja muut härpäkkeet sentään hankittu. Eikan visalla.

Ei hullumpaa, Eikka myöntää maisemia katsellen. Sattui näin mukava ilmakin. Eikka askeltaa tarmokkaasti eteenpäin, niin että veri kohisee suonissa ja raikas ilma täyttää toimistotunkkaiset keuhkot. Kyllä Suomen suvi on sitten kaunis! Tässähän voisi vaeltaa vaikka kuinka pitkälle, jos ei koko aikaa pitäisi pysähtyä ottamaan kuvia. Lissu asettelee Eikan käsiä oikeisiin asentoihin ja komentaa hymyilemään. Kilometrin kohdalla vaimon ääni on muuttanut sointuaan ja noussut kaksi sävelaskelta ylemmäs. Ei hyvää tiedä. Lissu on päättänyt, että nyt syödään ja sitten riitti. No, hotellilta saisi ainakin kunnon ruoka-annoksen.

Suihkun jälkeen saa vihdoin pötkähtää leveällle sängylle ja suhauttaa tölkin auki. Juuri parahiksi matsin alkuun. Vaimokin on taas tyytyväinen, kun Eikka osti sille myymälästä jonkun himoitsemansa ylihinnoitellun koltun ja hieroi rasvaa sen rasittuneille jaloille. Ja suukotti hiertymät terveiksi. Kyllä Eikka nämä keinot tietää. Tuttu, voimakas ryppyvoiteen tuoksu pyörii ilmassa kun Italia tekee ensimmäisen maalin. Mikä potku! Väliajalla Eikka vaihtaa yöpöydällä lojuneet tyhjät tölkin täysinäisiin ja selostaa samalla Lissulle ekan puoliajan ratkaisevat käänteet ja miten toinen puoliaika tulisi pelata. Ei vaimo näistä kuitenkaan taida paljon ymmärtää. Pelin päätyttyä Eikka huomaa Lissun nukahtaneen. Harmi, häneltä jäi jännittävä loppupeli näkemättä. Saksa voitti.

20150803_190811.jpg