sunnuntai, 16. heinäkuu 2017

Takaisin eturintamaan

Pian se taas alkaa. Sota. Kemialliset aseet tunkeutuvat sisääni pienestä viattomasta reiästä. Virtaavat ensin hiljalleen tuttuja reittejä eteenpäin, sitten yhä levottomammin kehoni muurit murtaen. Häikäilemättömästi ne ylittää vallihaudat, sytyttää rovioon niin hyvät kuin pahatkin. Hyvät luovuttavat helpommin, kärventyvät myrkyn poltteeseen. Pahat ovat sitkeämpiä, mustuvat vain hiukan pinnalta, mutta jättävät pienen sisuksen sykkimään. Tuhkasta nousee taas päivien päästä uusi käsi ja tarttuu ohimenevään. Keskisormi pystyssä se aloittaa uuden vastahyökkäyksen.

Neljä päivää aikaa tarkistaa rintamalla tarvittavat varusteet. Kaulahuivi ja villainen kädenlämmitin kassiin valmiiksi. Samoin pokkari, naistenlehtiä ja ristikoita. Termari valmiiksi lämmintä juomaa varten. Nyt pitäisi muuten syödä uusia kesäjäätelömakuja, vielä kun kylmä ei vedä huulia ja nielua kramppiin. Tarkista onko kaikkia lääkkeitä tarpeeksi; kortisonista ja pahoinvointilääkkeestä on päivämäärä mennyt umpeen, kipulääke on loppumassa. Pissapurkki odottaa labrapäivää, verenpainemittauksen olen taas unohtanut. Siivoa huusholli, pese pyykkiä. Silitä jos jaksat. Kainalokarvat voi jättää suosiolla ajamatta. Käy kaupassa ja täytä jääkaappi helposti nieltävillä tuotteilla. Vaihda lakanat ja sujauta pikkuämpäri yöpöydän alle, varmuuden vuoksi.

Kerro itsellesi, että hyökkäys kestää vain muutaman päivän, sitten on taas välirauha. Pääsi humina laimenee vähitellen, silmäsi pysyvät paremmin auki ja näet taas selvästi television tekstitykset. Leipä alkaa maistumaan leivälle, mehu makealle. Jaksat kävellä kauemmas, istua kahvilassa, keskittyä muiden puheisiin ja välillä jopa unohtaa kipusi, pelkosi ja mustelma kanyylikädessäsi. Muistuta itseäsi, että taistelu jatkuu. Ja vaikka et voikaan voittaa vihollista, voit rakentaa sille rautaportin, levittää piikkimaton hidastaaksesi sen kulkua. Voit näyttää keskaria takaisin silloin kuin vastalääke tippuu suoneesi. Voit nauraa sille päin naamaa kun veresi syöpämarkkerit lähtevät laskuun. Ota lisävarusteiksi toivo, tahto ja rakkaus. Usko elämän suunnitelmaan, usko huomiseen. Ja ole hyvien puolella loppuun asti.

mossalaIMG_20170708_222506.jpg

 

 

 

maanantai, 26. kesäkuu 2017

Sairaana onnellinen

Voiko sairas olla onnellinen? Saako sairas tanssia ja kilistellä skumppalaseja aamuyön tunteina? Onko oikein nauraa niin että leikausarvet ritisee?

No hei, pitkästä aikaa! Ai säkin olet ostamassa vähän uusia alusvaatteita...Kyllä joo. Sairaskin käyttää alusvaatteita, mielellään puhtaita ja ehjiä. Jopa pitsisiä. Tuttava onnittelee vihkisormuksen nähdessään, kysymys silmissään. Etko olekaan sairas? Olen, ihan helvetin sairas. Mutta sairaskin rakastaa. Ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Sairas shoppailee turhanpäiväisiä asioita, tilaa epäterveellisiä ravintola-annoksia, lakkaa varpaankyntensä, varaa lomamatkoja. Jopas jotakin.

Jonain päivinä sairas on sairas. Sairas kulkee yöpuvun housuissa ja venahtaneessa t-paidassa iltapäiväkahville. Rasvainen otsatukka pysyy poissa hikiotsalta pinnin avulla. Raittiin ilman annoksen sairas saa avaamalla makuuhuoneen ikkunan. Kolotukseen voi ottaa vahvemman kipulääkkeen, uneliaisuus on vaan hyväksi. Sairas antaa itselleen luvan ajatella, vajota niihin tummemman sävyisiin mielenmaisemiin. Sairas unohtaa levittää pyykit kuivumaan, eikä kukaan ihmettele.

Sairas saattaa olla sairas seuraavat viisitoista vuotta. Aika pitkä aika sängyssä makaamiseen. Seuraavana aamuna lötköhousut lentää pyykkikoriin. Suihkusaippua tuoksuu hedelmille, ulkoilma auringolle. Sairas laatii listan, mitä kaikkea tänään voisi tehdä. Kokeilisiko sitä uutta reseptiä, aloittaisi uuden kirjan, soittaisi ystävälle. Onni muljahtelee jossain pallean seudulla, kun mies antaa aamusuukon. Sairas kaataa tuoremehun ja kastelee parvekekukat. Ja levittää ne pyykit.

 

078.jpg

maanantai, 19. kesäkuu 2017

Niin minäkin sinua

Kuulen sen joka päivä, montakin kertaa. Ja vaikka en kuulisikaan, tunnen sen silti. Vaikka olisin yksin, tiedän sen olevan. Käsivarren hipaisu aamiaispöydässä, halaus eteisessä, suukko marketin kassajonossa, sydänhymiö tekstarissa tekevät sen näkyväksi. Se on siinä kun pidät kädestäni, kun kylmät varpaamme kohtaavat peiton alla pitkän päivän jälkeen. Vaikka olisimme jostain eri mieltä, tässä olemme yhtä. Vaikka itse perkele riepottelisi pitkin rämeikköä, löydämme toisemme. Kun sinä väsyt, minä jaksan. Kun minä murrun, sinä paikkaat. Elämän säröihin levitetty liima tekee meistä vaan entistä vahvempia.

Välillä ihmettelen, että tosiaan olet vielä siinä. Moni olisi jo ottanut sivuaskeleen ja vähitellen kadonnut horisonttiin pieneksi huolettomaksi pisteeksi. Mutta sinä seisot siinä vieressäni ja sanot sen varmalla äänellä. Rakastan ääntäsi entistäkin enemmän. Ihana tapasi on katsoa syvälle silmiin; tässä olen, kerro. Ja minä kerron. Tahdon.

TainaAntero-17june2017-FB-35.jpg

keskiviikko, 7. kesäkuu 2017

Tahdon asia

Kaikkea ei saa mitä haluaa. Sen opin jo lapsena. Ei limpparia arki-iltana, kellarissahan on pullokaupalla terveellistä mustaviinimarjamehua. Ei merkkifarkkuja, kun äiti kerran osaa ommella siistit sammarit paljon halvemmalla. Sen sijaan elämä antoi paljon asioita, joita en halunnut. En tosin osannut pelätäkään. Vihurirokko koulukuvauspäivänä. Naiseksi kasvaminen kymmenen vuotiaana.

Ja sitten alkoikin ajanjakso, jolloin ei itsekään tiennyt mitä tahtoi. Rupeaisiko punkkariksi ja vetäisi hakaneulan korvanlehteen vai alkaisiko kuuntelemaan Elvistä? Discoa on kyllä kivempi tanssia. Hiljalleen oppi tahtomaan samaa kuin muut. Pelle Miljoonan konsertissa hyppiminen sadan muun samalla tavoin pukeutuneen kanssa teki olon turvalliseksi.

Ja mitäs meinaat ruveta opiskelemaan, utelivat sukulaiset lakkiaisissa. Ei aavistustakaan, nytkö pitäisi tietää ja tahtoa jotain koko loppuelämän kestävää? Onneksi äiti tiesi, että tahdoin lastentarhanopettajaksi. Itse tajusin sen vasta myöhemmin. Alttarilla sanotun tahtomisen jälkeen oli taas helpompaa. Samaa kuin sinä, ihan miten vaan. Melkein parinkymmenen vuoden aikana oma tahto oli kuitenkin turvonnut hallitsemattomaksi ja alkoi työntyä tajuntaani. Tahdoin tanssia aamuyöhön, kahlata suihkulähteessä, nukkua jonkun kanssa selät vastakkain kunnes hiki liimaa meidät yhteen. Haluan rakastaa, riidellä, olla yhdessä eri mieltä. Olla oma itseni. Juuri kun olin tutustumassa omaan tahtooni, elämä asettui poikkiteloin.

En suostu tähän! En minä halua tällaista elämää! En tahdo! Huudan hiljaa sairaalan käytävällä, kukaan ei kuule. Lapsuuden opit palavat mieleeni, kaikkea ei saa mitä haluaa. Mutta jos nyt annat lapseni parantua, en ikinä enää tahdo mitään muuta. En mitään. Kiitos.

Asioita tapahtuu, tahtoi tai ei. Annan niiden tulla. En väännä elämää väkisin tahtoni mukaan, se ilmeisesti on käsikirjoitettu jo aikoja sitten. Luotan intuitioon ja kuuntelen elämää. Ahaa, nyt tuli tällainen juttu, mitähän se elämä nyt haluaa kertoa. Useinkaan en ymmärrä ja kyselen toistuvasti miksi? Ehkä vastaus asettuu eteeni joku päivä, sitten kun lakkaan kyselemästä. 

Toivoa silti aina voi, ja haaveilla. Tänään toivon aurinkoa, levollisia yöunia (sen hikisen selän vieressä), hyviä labratuloksia. Haaveilen hauskoista juhlista läheisten kanssa, naku-uinnista lumpeenlehtien keskellä, pienestä lomareissusta. Jos jotain uskallan salaa tahtoa ... että kirjassani olisi vielä monta lukua jäljellä.

Saimaa 012.jpg

 

torstai, 25. toukokuu 2017

Minäkö?

Minäkö se olen tuossa videossa? Tuo, jonka löysät käsivarret heiluu taputuksen tahtiin. Minäkö se olen peilissä? Tuo, jonka decolteen peittää oudot laikut ja kurtuksi käynyt iho. Minäkö herään öisin märistä lakanoista, vaikka parvekkeen ovi on auki? Olenko se minä, joka nielee viisi sytostaattipilleriä päivässä. Plus ne kaikki muut napit kaikkiin muihin vaivoihin. Minustako tulee tuo ääni, valtava huohotus kun kannan kauppakasseja kolmanteen kerrokseen? Ja vain huomatakseni, että olin unohtanut ostaa ne, joita olin lähtenyt hakemaan. Minäkö se muistelen asioita kolmenkymmenen vuoden takaa? Aikaa, jolloin kaikki oli mahdollista.

Minä ostan uhallakin hihattoman juhlamekon ja tungen allit nahkarotsin hihaan. Hieron kesäistä tuoksua iholle ja paljastan itseni auringolle. Hiukset leikkautan lyhyeksi, sävytän tummemmaksi. Maalaan kukkapöydätkin uuteen kuosiin ja täytän ne tuoksuvilla kukilla. Syön viinerin, vaikka naistenlehdessä kiellettiin. Otan napanderin, vaikka lääkäri kielsi. Mietin, mitä tekisin huomenna. En enää muistele, mitä tein toissaviikolla. Painan kaasua ja saan kirjeen poliisilta. Tanssin ja laulan huonesataviittä ystävän synttäreillä. Konsertissa laulan puutaheinää. Olen kokouksessa eri mieltä kuin kaikki muut. Ja silti sisällä kuplii.

Minäkö se tosiaan täytin eilen 50 vuotta?

Ihan sama. Pal välii.

 

kampaus.jpg