Rakkaudella on kevyet jalat. Kiipesimme yhdessä vuorelle. Jyrkissä kohdissa heitimme köyttä toisillemme. Tuntui niin helpolta olla kanssasi, olla vaan sellainen kuin on. Ihan kuin olisin ollut itseni kanssa. Ylös päästyämme katsoin elämää ja sinua. Silloin tiesin, ja tiedän edelleen, ettet koskaan anna minun pudota. Voin kuurata lattioita vaikka lopun elämääni, jos vain teemme sen yhdessä <3

Menikö kesä jo? Sairaalan ikkunasta maisema näyttää aina yhtä harmaalta. Katson nukkuvaa lasta ja huoneen seinäkelloa vuorotellen. Kohta on taas lääkkeen aika. Ehkä sen jälkeen saisit vähän juotua, vaikka pari imaisua vain. Ja jos haluat, haen sinulle sitä vadelmamehujäätä vaikka kaupungin toiselta laidalta. Hämeenkadun kaupat on jo katsottu.

Lapsen leukemia vapautti pelon. Se mursi voimallaan rautalankakopin ja istui lupaa pyytämättä pöytään. Se veti takaisin pohjamutiin ja välillä syvemmällekin. Onneksi oli köysiä ja käsiä, joihin tarttua. Syli, jossa itkeä. Toivo, johon takertua. Ja sitkeä potilas, oma rakas poikani <3

Onko liikaa pyydetty, että saisi elää ihan vaan tavallista elämää. Onnen ainekset ovat tässä ympärilläni, en tarvitse muuta. Pelon kierrän piukkaan pakettiin, vedän jeesusteippiä päälle ja pudotan parvekkeelta. Jonnekin se kieri, kivenkoloon? Pysyköön siellä perkele!