Ei sano monellekaan yhtään mitään. Mutta liian monelle kuitenkin liian paljon. Liian monta päivää ja unetonta yötä, liian monta kyyneltä, pelottavaa sanaa, tuskaista katsetta. Mutta myös paljon muuta. Lohtua, toivon murusia, onnen aavistuksia. Ja paljon läheisyyttä.

Hissillä sinne pääsee. Matkalla kymppikerrokseen ehtii katsella hissin seinille kiinnitettyjä lasten piirustuksia. Kaikilla hahmoilla on iloiseksi piirretty suu. Miten yhteen hissiin voikin liittyä niin paljon muistoja. Muistan miten koko sänky tärisi sydämesi lyönneistä, kun saatoin sinua ensimmäistä kertaa leikkaussaliin. Tai miltä tuntui astua hissiin ja jättää sinut yksin yöksi eristyshuoneeseen. Entä se helpotuksen tunne kun painoimme hissinappia hyvät uutiset mielissämme.

Kerran halusit kalapuikkoja. Paiston niitä osaston keittiössä niin, että koko aula kärysi vielä tuntia jälkeenpäin. Mutta sinä sait syödyksi, se oli tärkeintä. Taukotilassa me vanhemmat hiippailimme villasukissamme ja polvista venyneissä collegehousuissa. Keitimme toisillemme kahvia ja vaihdoimme ymmärtäväisiä katseita. Joko teillä jaksetaan leikkiä? Meillä vaan nukutaan. Leikkirumpujen rämistely toisesta huoneesta kertoo, että siellä voidaan jo paremmin. Koneiden piippauksiin ja hoitajien askeleisiin on jo tottunut, turvassa ollaan.

Välillä nauroimme ostoskanavan huipputrimmereille ja tehoraastimille, välillä fyssärille joka puhui kuin viisivuotiaalle. Yhteistuumin päätimme jättää ehdottamansa valssit tanssimatta. Parhaita oli kuitenkin ne hetket, kun jaksoit monen päivän jälkeen nostaa päätäsi, selata hetken puhelintasi ja pureskella muutaman sipsin. Kun pidimme toisiamme käsistä ja muistelimme menneitä, suunnittelimme tulevia. Ehkä jo muutaman päivän päästä päästään kotiin.