Olen kuin tarranauhoilla kiinni patjassani. Ollut liikkumatta nyt tasan kaksi tuntia ja kolmetoista minuuttia. En uskalla vaihtaa asentoa, jos se ei olekaan hyvä. Jos vatsa alkaa taas sattumaan, joudun nousemaan ylös. En jaksaisi. Vesilasi on puolillaan, pitäisikö juoda, ehkä hetken päästä. Taisin välillä nukahtaa. Unessa pakenin metsään, piilouduin havuoksien alle. Siellä ne menee, eivät löydä minua, ei tällä kertaa.

Pakotan itseni ylös. Patjaan jää painauma, minun näköiseni. Kylmä suihkuvesi pistelee sytostaattien myrkyttämää käsivarttani. Pesen nopeasti hampaat ja föönaan hiukset. Teen mikrossa kaurapuuroa ja syön lautasen lähes tyhjäksi, vaikka suu tuntuukin hiekkapaperilta. Suhmurasilmillä luen jo kolmannen lehtiotsikon väärin. Luovutan. Maailma pyörii entiseen tapaan, ei minun kaikkea tarvitse tietää.

Vatsaan on tällä välin ilmestynyt kokonainen greippi. Se pingottaa suolenseinämät ja venyttää kiinnikkeet viulunjousiksi. Kävelen pitkin eteisen käytävää, mutta greippi ei hievahdakaan. Otan kipulääkkeen ja menen aavistuksen vapisten takaisin sänkyyn. Sydämen kestää rauhoittua muutaman minuutin. Selällään maatessa paine hiljalleen helpottaa ja vaivun taas uneen. Huone on täynnä alastomia, likaisia lapsia. Ne ottavat heiveröisesti vauhtia ovelta ja heittäytyivät suinpäin ulos vastakkaisesta ikkunasta. En saa niitä lopettamaan. Murjottujen lasten ruumiskasa ikkunan alla vaan kasvaa. Herään omaan nyyhkytykseeni. Puhtaat hiukseni ovat hiestä märät.

Vieressäni on ristikkolehti, jota en jaksa täyttää. Kirja, jota en jaksa lukea. Puhelinta sentään jaksan vähän selailla. Ihmiset huokailevat lomien loppumista ja kylmeneviä ilmoja. Haluaisin niin olla samaa mieltä. Valittaa aikaisista aamuherätyksistä ja neljänruuhkista. Hankalista asiakkaista ja kuntosalin hinnoista. Pieneksi jääneistä farkuista ja homehtuneista nektariineista. Mutta minä valitan tästä arpaonnesta, joka on suosinut meitä peräti kolme kertaa, ja jonka päävoittona on syöpä. Tadaa! Eikä siinä vielä kaikki, saat päälliskauppaa piiitkän loman ja luvan olla tekemättä yhtään mitään. Mutta minä valitan! Valitan, että olen jumissa tässä kirotussa syövässä.

Seitsämäntenä päivänä astun ulos. Ajan autoa. Valitsen tuoremehun tutulta hyllypaikalta. Hymyilen kassaneidille. Kukaan ei huomaa, ei tiedä. Käteni vapisee vähän tunnuslukua näpytellessä. Hengästyn portaissa. Teen ruokaa. Ripustan lakanat kuivumaan. Nyt minulla kaksi viikkoa aikaa. Sitten kaikki alkaa taas alusta.