"Äitiiii tuu lössöttäääää!" Ja äiti tulee. Laittaa peiton turvaksi ympärilleni, suukottaa ja puhelee mukavia. Hyvää yötä. Aamulla kuuntelen sängyssäni, koska äiti herää. Kahvikupin kilahdus ja pomppaan ylös, painan pääni äidin kaulaa vasten. Tuoksuu salmiakkiaakkosilta, vaikka on vapaapäivä. Äiti tekee tontin reunaan kotileikkipaikan. Pystyttää vanhan vihreän teltan ja näyttää miten voikukista ja ratamonlehdistä tehdään ruokaa. Leikkisyödään yhdessä. Saunassa äiti varoo tarkkaan valuttamasta shampoovettä silmiini ja sanoo, että huomenna voisi vähän taas leikata hiuksiani siistimmiksi. Keltaista Jaffaa juodessani, ajattelen mahtaako maailmassa toista yhtä taitavaa äitiä ollakaan.

Äiti halusi tulla mukaan. Istumme vierekkäin ja seuraamme lääkärin suunliikkeitä. Jotain se puhuu, mutta osa menee vauhdilla ohi korvieni. Toivottavasti äiti saa niistä kopin. Päiviä myöhemmin makaan sohvalla jaksamatta kääntää kylkeä. Äiti käy kurkkaamassa hengitänkö edes enää ja palaa sitten makkarasopan keittoon. Lapset ottavat kaiken irti saamaastaan huomiosta, pyörivät mamman ympärillä höpsötellen. Nauran välillä niiden jutuille ja vaivun taas unihorrokseen. Unessa ihmettelen, kuka on heittänyt rintani roskikseen, joku tökkii minua kepillä kylkiin...Äiti kysyy saisinko vähän soppaa syödyksi.

"Taina tässä, nuorempi tyttäresi." Autan kengät äidin jalkaan, rollaattorin hissiin. Kävelemme hiljaksiin metsäpolkua, kuuntelemme lintuja. Minä puhelen välillä jotain, äiti hymähtää vastaukseksi. Keittiössä minä rapsuttelen uusia perunoita kattilaan äidin soittaessa huuliharpulla joululauluja. Sen äiti osaa. Katselemme vanhoja valokuvia ja muistelemme. Yhdessä kuvassa istuu pikkutyttö vinossa olevan teltan edessä, veikeä hymy kasvoillaan, voikukkakeittoa kupissa. Ihan kuin tyttö kertoisi, ettei haittaa vaikket aina muista nimeäni. Siellä minä kuitenkin olen, äidin sydämessä.